Rakkautta on monenlaista. Se ei ole yksi tietty tunne, vaan joukko erilaisia, vastakkaisia tunteita, joita ei ole helppoa hallita tai ymmärtää. Niinpä rakkauteen, niin ihana ja positiivinen tunne kuin se onkin, liittyy myös häiriöitä ja patologiaa. Teoriat rakkauden patologioista viittaavat ihmisen sisimmässä olevaan voimakkaaseen ja syvään tarpeeseen, perustuen turvattomuuden ja henkilökohtaisen epätäydellisyyden tunteeseen, josta ihminen on pääsemättömissä. Rakkaudesta tulee ikäänkuin riivattua, maanista, jonka ainoana tehtävänä on etsiä hallitsevuutta ja ambivalenttista riippuvuutta.(Lazarus 1994) Yleensä puhuttaessa rakkauden patologioista keskitytään psykoanalyysiin, kuten tässäkin on tehty. Ainoana teoriana se pyrkii selittämään rakkautta ja sen häiriöitä syvällisemmin, mikä tuntuisi myös olevan aiheellista: mitä ihminen olisi ilman rakkautta; miten ihmisiä, joille rakkaus on vaikeaa, voitaisiin muuten ymmärtää? Seuraavassa käsittelemme joitakin rakkauden häiriöiden lajeja.
Kypsän rakkauden vastakohta on symbioottinen yhteys, jossa kahden ihmisen välillä vallitsee voimakas henkinen riippuvuussuhde. Passiivisessa muodossa se on alistumista toisen ihmisen valtaan antaen toisen johtaa ja ohjata. Kyse on eräänlaisesta masokismista, jossa alistuva puolisko luopuu omasta riippumattomuudestaan ja yksilöllisyydestään paetessaan kestämättömältä tuntuvaa erillisyyden ja eristyneisyyden tunnetta. Aktiivisessa muodossa on taas kysymys toisen ihmisen alistamisesta. Sadistinen henkilö liittää toisen puoliskon, masokistin, omaksi osakseen, ja käyttää häntä hyväkseen, loukkaa ja nöyryyttää. Silti hän on yhtä riippuvainen masokistista kuin masokisti hänestä. Kumpikaan ei voi elää ilman toista, oli yhteiselämä minkälaista kärsimystä tahansa. Toteutumatta jää se rakkauden paradoksi, jossa kaksi ihmistä on yhtä ollen silti kaksi erillistä persoonaa. (Fromm 1988)
Tavallaan jonkinlaiseksi nykyajan rakkauden häiriöksi voisi Erich Frommin mukaan nostaa myös sen, että huomio kiinnitetään yksinomaan rakastetuksi tulemisen ongelmaan, eikä siihen, miten henkisesti kypsiä olemme itse rakastamaan jotakuta. On helppo tyytyä ajattelemaan, että rakastamiseen tarvitaan se oikea; täydellinen, itseämme täydentävä puolisko. Fromm kuvaa tätä sen oikean etsimistä oman persoonallisuuden kauppaamiseksi ja vaihtokaupaksi sopivanlaisen toisen persoonallisuuden osuessa kohdalle. Tästä kehästä on vain yksi tie ulos; sen tajuaminen, että rakkaus on taito, joka täytyy oppia. Oppimisen edellytys on oma henkinen kypsyys. Rakkaudessa pitäisi olla myös kysymys kyvyssä antaa eikä pelkästään vastaanottaa hyötytarkoituksessa. Antaminen ei välttämättä merkitse elämänsä uhraamista toisen hyväksi kuten on symbioottisessa suhteessa vaan kykyä päästää toinen osalliseksi itsestään silti säilyttäen oma itsenäisyys ja riippumattomuus. (ibid)
Frommin mukaan on olemassa myös rakkauden patologian yksilöllisiä muotoja, joissa on kysymys neurooseista. Neuroottinen rakkaus perustuu siihen, että toinen tai molemmat rakkaussuhteen osapuolista ovat jääneet riippuvaisiksi vanhemmistaan, jolloin he myös siirtävät näihin kohdistuneet tunteet, odotukset ja pelot aikuisena rakastamaansa henkilöön. Rakkaussuhteessa he etsivät tyydytystä lapsenomaisiin riippuvuussuhteisiinsa. Tämä riippuvuus voi olla tunne-elämän kehityksessä puolitiehen jääneen miehen riippuvuutta äidistään, jolloin hän epätoivoisesti etsii naisista äidin huolenpitoa, rakkautta, lämpöä, suojaa ja ihailua, tai riippuvuutta isästään, jolloin hänen keskeisin pyrkimyksensä on isän miellyttäminen ja tätä kautta itsensä onnelliseksi ja turvatuksi tunteminen. Häiriötilan taustalla voi olla myös vanhempien keskinäisen suhteen pidättyneisyys, jossa vanhemmat eivät rakasta toisiaan, mutta eivät myöskään osoita sitä esimerkiksi keskinäisin riidoin. Pidättyneisyys laajenee tällöin myös koskemaan vanhempien ja lapsien välisiä suhteita; lapsi kokee läheisen suhteen solmimisen vanhempiin epäsopivana, mistä on seurauksena hämmennystä ja pelkoa. Ratkaisuna tähän lapsi vetäytyy mielikuvitusmaailmaansa ja sulkeutuneisuuteen, josta on seurauksena ahdistusta ja tunne-elämän tyhjyyttä. Tunne-elämän tyhjyys kostautuu myöhemmin omassa rakkaussuhteessa; naiset esimerkiksi saattavat provosoida miehensä käyttäytymään heitä kohtaan rajusti karkottakseen näin tyhjyydestä johtuvan ahdistavan epävarmuuden. (ibid)
Irrationaalista rakkautta on palvova rakkaus, valerakkaus, jossa ihminen herkästi alkaa palvoa sitä ihmistä jota rakastaa, koska ei ole vielä päässyt sille asteelle, että voisi tuntea olevansa oma itsensä. Hän tavallaan kadottaa itsensä palvomaansa henkilöön; projisoi itselleen tuntemattomat sisäiset voimavaransa ja itsetuntonsa rakastamaansa ja palvomaansa henkilöön. Tästä on seurauksena noidankehä; ennemmin tai myöhemmin seuraa pettymys, ja tällöin etsitään aina uusi palvonnan kohde. Palvova rakkaus on todellista, suurta rakkautta, mutta se ilmentää vain palvojan omaa epätoivoa eikä näin voi olla syvää tai kovin kestävää. Toinen valerakkauden muoto on sentimentaalinen rakkaus; rakkaus joka on olemassa vain mielikuvituksessa. Kyse on korvikerakkaudesta, josta kuvitellaan pääseväksi osalliseksi esimerkiksi elokuvien täydellisten rakkaussuhteiden kautta. On helpompaa käydä läpi rakkaussuhde mielikuvituksessa valmiiksi kirjoitettuna onnellisine loppuineen kuin todellisessa elämässä mielessä itsensä haavoittamisen pelko. Kun sitten on kyse kahden elävän ihmisen oikeasta suhteesta, ei osatakaan enää toimia, vaan jähmetytään tunteettomiksi. Tähän liittyy myös ihmisen kyvyttömyys elää tässä-ja-nyt; haikaillaan aina joko menneisyyteen tai parempaan tulevaisuuteen samalla luoden illuusio itselle joskus tavoitettavasta suuresta ja täydellisestä rakkaudesta. Korvikeolemassaoloon viittaa myös se neuroottisen rakkauden muoto, jossa projisoidaan omat ongelmat ja puutteet joko rakkaussuhteen toiseen osapuoleen tai omiin lapsiin. Lapsien avulla yritetään löytää merkitystä omaan elämään, kun sitä muutoin ei ole löydetty. Seurauksena on epäonnistuminen; omaa olemassaolon ongelmaa ei voi ratkaista kukaan muu kuin ihminen itse omassa elämässään, ja lapsen ohjaamiseen tässä samassa kysymyksessä ei ole edellytyksiä. Lapsia käytetään myös usein tekosyynä sille, että pysytään mieluummin yhdessä kuin erotaan koska uskotaan kodin rikkoutumisen olevan haitallisempaa lapsille kuin kodin onnettoman ilmapiirin. Noidankehältä ei tässäkään tapauksessa voi välttyä viitaten aiemmin mainittuun neuroottisen rakkauden muotoon, joka on lähtöisin vanhempien välisen suhteen pidättyvyydestä. Lapsen ohella omat puutteet voidaan projisoida myös rakastettuun, jolloin ollaan kiinnostuneita vain hänen heikkouksistaan huomioimatta täysin omia vikoja. Kehittyminen tällaisessa suhteessa on mahdottomuus; molemmat kätkevät omat vikansa ja syyttelevät tai yrittävät parannella toisen niin herkästi huomaamiaan vikoja. (ibid)
Itserakkaudella on rakkaudessa tärkeä sija. Ilman minkäänlaista itsensä rakastamista on kyvytön rakastamaan muita, mutta myöskin liiallinen itserakkaus estää muiden rakastamisen. Tällöin on kyse narsismista, itseensä uppoutumisesta. Freudin mukaan tällöin libidon kehitys lapsuudessa on kokenut häiriön, eikä yksilö valitse myöhempää rakkauden kohdettaan äidin esikuvan mukaan, vaan kääntää sen omaan persoonaansa, omasta itsestään muodostettuun kuvaansa. Hän ei halua luopua lapsuutensa narsistisesta täydellisyydestä, ja koska ei voi kuitenkaan säilyttää sitä, hän yrittää saada sen takaisin uudessa muodossa, minäihanteena. Ihminen rakastaa siis narsistisen tyypin mukaan sitä mitä hän itse oli, sitä mitä hän itse on, sitä mitä hän itse haluaisi olla ja ihmistä, joka kerran oli osa häntä itseään. Torjuakseen itsetunnolleen kokeman uhan narsistisesti häiriytynyt henkilö etsii pakonomaisesti muiden ihailua ja hyväksyntää tähdäten kaikki ajatuksensa ja sosiaalisen toimintansa oman minänsä testaamiseen. Ihmissuhteissaan hän on ailahteleva, määräilevä, toista kontrolloiva ja rakkautensa kohteen omistava. Hänellä on esimerkiksi halu iskeä yhä uusia seurustelukumppaneita oman valloituskykynsä todistamiseksi. Toisen ihmisen aito rakastaminen on mahdotonta johtuen narsistisen henkilön kaventuneesta liikkumavarasta itseensä ja minuudettomuuden tunteesta. (Freud 1993)
Itsekkyys vastaan itserakkaus
Usein siis rakkauden vastakohdaksi asetetaan itserakkaus, eli mitä enemmän esiintyy toista, sitä vähemmän voi esiintyä toista. Toisaalta, vastakohtapariksi voitaisiin asettaa myös itsekkyys ja itserakkaus. Fromm perustelee tätä sillä tosiasialla, että itsensä rakastamisen täytyy olla tavallaan hyve lähimmäisen rakkauden ollessa sellaista; onhan minä itsekin inhimillinen olento. Lisäksi rakkaus toista kohtaan on käytännössä mahdotonta, jollei ihminen ensin osaa rakastaa itseään yksilönä; toisten ja itsensä rakastaminen eivät ole vaihtoehtoisia rakkauden muotoja. Yhden ihmisen rakastaminen on samalla ihmisen rakastamista ylipäätänsä. Tunnusmerkkinä rakkaudettomuudesta on silloin sellaisen työnjaon luominen, jossa rakastetaan vain omaa lähipiiriä, mutta koetaan tunteettomuutta ulkopuolisia kohtaan. Oman elämän, onnellisuuden, kasvun ja vapauden myöntäminen perustuu oleellisesti ihmisen kykyyn rakastaa; jos hän ei pysty rakastamaan muita kuin vain toisia, hän ei kykene lainkaan rakastamaan. Entä sitten itsekkyys? Itsekäs ihminen on kiinnostunut vain omasta itsestään, ei tunne iloa antamisesta, vaan haluaa olla vain saavana osapuolena. Tavallaan hän rakastaa itseäänkin liian vähän, häneltä puuttuu itseensä kohdistuva rakkaus ja huolenpito, joka johtaa tunteeseen kaiken petollisuudesta ja tyhjyydestä. Huolehtimalla itsestään näennäisesti liiankin paljon hän peittelee ja korvaa sitä, ettei ole onnistunut pitämään huolta todellisesta itsestään. Freud taas väitti, että itsekäs ihminen on luopunut muiden rakastamisesta rakastaakseen vain itseään. Jokatapauksessa, molemmissa tapauksissa on kyse pseudorakkaudesta ja valetyydyttymisestä vailla todellista mahdollisuutta onneen. (Fromm 1988)
Mustasukkaisuudesta on monia käsityksiä. Adler kuvaa mustasukkaisuutta vihan, pelon ja varasteluhalun sekoitukseksi. Reikin mielestä siinä on kyse masennuksesta, hyökkäyshalusta ja kateudesta. Freud taas jakaa mustasukkaisuuden kolmeen erilaiseen tyypiin; normaaliin eli kilpailevaan mustasukkaisuuteen, heijastettuun mustasukkaisuuteen ja patologiseen mustasukkaisuuteen. Normaali mustasukkaisuus on surun ja tuskan sekoitusta, jonka aiheuttaa menetetty rakkauden kohde. Muina aineksina siihen kuuluu haavoitettu itsetunto omasta riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunteesta ja vihamielisyys ja aggressiivisuus, joka ulottuu koskemaan myös kolmatta osapuolta. Aggressiivisuus on tässä kilpailua, yritystä saada partneri takaisin ja taistelua oman itsetunnonkin puolesta. Freud tulkitsi, että mustasukkaisuudessa ei ole kysymys pelkästään omistushalusta, vaan että sitä voidaan verrata kuoleman aiheuttamaan surun tunteisiin. Fyysisessä kuolemantapauksessa suru saattaa olla yksinkertaisempaa; kukaan toinen ei silloin ole vienyt rakastettua henkilöä, sitä jolta on myös saatu rakkautta osakseen. Heijastetulla mustasukkaisuudella on harvoin samaa todellisuuspohjaa kuin normaalilla mustasukkaisuudella. Se syntyy, koska mustasukkainen henkilö itse jo on ollut tai haluaa enemmän tai vähemmän tietoisesti olla uskoton, mutta pelkää näitä tunteita. Hän projisoi ne partneriinsa ja luulee tällä olevan vastaavia aikomuksia. Mustasukkainen voi näin puolustaa omia tunteitaan sillä, että toinen ei ole yhtään sen parempi kuin hän itsekään. (Lenneer-Axelson ym.1980)
Aggressioita liittyy myös patologiseen mustasukkaisuuteen, mutta väkivaltaisemmassa muodossa. Mitä vaikeammin aggressiestoinen patologisesti mustasukkainen henkilö on, sitä suurempi on fyysisen väkivallan puhkeamisen vaara. Erityisen herkästi käyttävät väkivaltaa rakkauden ja mustasukkaisuuden vuoksi ne henkilöt, joilla on muitakin hankaluuksia elämässään, esimerkiksi alkoholin väärinkäyttöä, työttömyyttä jne. Patologisesti mustasukkainen pelkää koko ajan, että toinen löytää uuden rakkauden mistä tahansa, vaikkapa kaupasta tai hammaslääkäristä. Hän saattaa tarkasti kontrolloida kotiintuloaikoja, päiväohjelmaa, soitella tarkistussoittoja ja tutkia lompakon ja laukut ikäänkuin etsiäkseen todisteita epäluulolleen. Hän saattaa järjestää julkisia mustasukkaisuusdraamoja tai sitten yrittää salata tunteensa käyttäytymällä erityisen avuliaasti ja huolehtivaisesti. Tällä tavoin yhteiselämä muuttuu vähitellen sietämättömäksi.(ibid)
Arkiajattelussa on käsitys, että mustasukkaisuus kuuluu rakkauteen. Näin varmasti on normaalin mustasukkaisuuden ollessa kyseessä. Mustasukkaisuus tulkitaan merkiksi kiinnostuksen osoituksesta, merkiksi tunteiden olemassaolosta. Usein suhteessa ilmenee tietynlaista alkumustasukkaisuutta, joka katoaa, kun suhde vakiintuu. (ibid)
Tuskin on myöskään olemassa ihmista, joka ei koskaan olisi ollut mustasukkainen. Jotkut saattavat väittää mustasukkaisuuden olevan lapsellista ja naurettavaa, mutta he joko huolellisesti kätkevät tunteensa ulkomaailmalta tai sitten eivät pysty syvemmin rakastamaan. Voimakkaimmat taipumukset mustasukkaisuuteen ovat ihmisillä, jotka ovat epävarmoja ja epäitsenäisiä. Kun he tuntevat menettäneensä partnerinsa, tukijansa, tuska saattaa kasvaa epätoivoisiin mittoihin. Tavallaan kyseessä on noidankehä; lapsuudessa heitä on petetty ja epäluuloisuus kalvaa heitä myöhemmissäkin rakkaussuhteissa. Luottamuksen puute ja toisen osapuolen vartiointi tukahduttaa pian uudenkin rakkaussuhteen. Mustasukkaisuus ei ilmennäkään enää rakkautta, vaan riippuvuutta. Mustasukkaisempia ovat myös ihmiset, jotka ovat kokeneet vain harvoja rakkaussuhteita, he saattavat uskoa vain sen yhden ainoan oikean olemassaoloon, ja kun tämä pettää, on vastassa katastrofi.(ibid)
Ovatko miehet mustasukkaisempia kuin naiset? Mustasukkaisuuden vaikeampi laji, patologinen mustasukkaisuus on yleisempää miehissä kuin naisissa. On arveltu, että miehen tapa ilmaista mustasukkaisuutta aggressiivisuuden ja väkivallan keinoin huomataan selvemmin kuin naisen kiihkeäkin mustasukkaisuus, joka ilmeisesti sisältää depressiivisiä aineksia. Mustasukkaisuuden aiheuttama pahoinpitely, tappo ja murha on tavallisempaa miesten kuin naisten kohdalla. Reikin mukaan miehet reagoivat mustasukkaisuudella eniten fyysiseen uskottomuuteen, naiset taas psyykkiseen uskottomuuteen. Reik on myös kiinnittänyt huomiota siihen, että mustasukkaiset naiset ovat kiinnostuneempia kuin miehet siitä, miltä heidän kilpailijansa näyttää; he haluavat tietää kaikki yksityiskohdat ja vertailevat, kun taas miehet samassa tilanteessa eivät halua nähdä tai kuulla mitään. Syy tähän torjuntaan saattaa olla se, että näin he pääsevät hautomasta mustasukkaisuussuruaan. Naiset käyttävät tietonsa jotta saisivat pureutua kunnolla sekä suruun että aggressiivisuuteensa. Miehen itsetuntoa haavoittaa eniten se, että hänellä on kilpailija; tavallaan miehen pitäisi aina pystyä pitämään vaimonsa ollakseen mies. Nainen taas saa myötätuntoa osakseen, pahana kodinrikkojana pidetään aina sitä toista naista, joka on rikkonut kahden ihmisen välit. Lopputuloksena täytyy kuitenkin todeta, että ratkaisevin on ihmisen persoonallisuus, ei sukupuoli. Mitään vahvistavia teorioita siitä, että miehet aina olisivat mustasukkaisempia, ei ole olemassa. (ibid) Wilfried Wieck kirjoittaa: Rakkaudessa on aina varauduttava mustasukkaisuuteen. Jos otamme sen vakavasti signaalina sosiaalisesta, molemminpuolisesta virhekehityksestä, niin voimme tehdä jotakin sitä vastaan. Ihminen, joka ei koskaan ole ollut henkilökohtaisesti mustasukkainen, ei ole vielä kokenut kehitystä. Se, joka ei tukahduta tuskiaan, voi yrittää tulla sellaiseksi mitä hän ei vielä ole.(Wieck 1990)