Muistan kuulleeni sanottavan, että jos rakkaus keksittäisiin nykypäivänä, se luultavasti kiellettäisiin, koska onhan se selvästi koko tajunnan lamaava huume. Tällä kuitenkin kai tarkoitetaan lähinnä rakastumista, sillä jos rakastuminen on kuin raivokas myrsky, on rakkaus puolestaan se raikas ja tyyni ilma, jota myrskyn laannuttua on hyvä hengittää.
Rakastuminen ei siis ole suinkaan sama asia kuin rakastaminen, vaikka ne liittyvätkin kiinteästi toisiinsa. Miten rakastuminen sitten muuttuu kestävämmäksi ja kokonaisemmaksi rakkaudeksi? Helposti kuvitellaan, että se tapahtuu itsestään, että rakastuminen on jonkinlainen rakkauden esiaste, joka vääjäämättä johtaa rakkauden muodostumiseen, jos mikään ei sitä estä. Näyttää kuitenkin siltä, että asia ei ole näin yksinkertainen.
Ensinnäkin, tavallisinta lienee, että rakkaussuhteet päättyvät jo varhaisessa vaiheessa. Jos ei oteta huomioon sellaisia tilanteita, joissa olosuhteet repivät rakastavaiset erilleen, yleensä näyttää käyvän niin, että jompikumpi lakkaa olemasta rakastunut. Voi käydä niin, että jonain aamuna herää ja ihmettelee, mitä kummaa on toisessa ollut näkevinään - ja rakastumisen ihana tunne on tipotiessään. Englanninkielessä on hyvin kuvaava termi, jolle on suomeksi aika vaikea löytää sopivaa vastinetta; falling out of love (Goodison 1983).
Kaikki rakastumiset eivät kuitenkaan jää lyhytaikaisen psykoosin tasolle, vaan voidaan ajatella niiden kehittyvän eteenpäin, rakkaudeksi. Tämä kehitys kuitenkin näyttää edellyttävän monenlaisia asioita, vaikkakaan niitä ei usein tiedosteta. Tarkasteltaessa asiaa yksilön näkökulmasta, voidaan puhua erityisestä rakkaustyöstä, joka tarkoittaa käytännössä ajattelua, pohdintaa ja keskustelemista, ja on samalla myös työtä sanan varsinaisessa merkityksessä, koska edellyttää aktiivista ponnistelua asian eteen (Juntumaa & Juntumaa 1984). Rakkaustyön tavoitteena on kyetä luopumaan joistakin varhaisten mielikuvien mukaisista tyydytyslähteistä, pyrkiä suuntautumaan saavutettavissa olevaan saavuttamattoman sijasta. Juntumaat vertaavat rakkaustyötä toiseen psyykkisen työn muotoon, surutyöhön. Heidän mukaansa niissä esiintyvät samat vaiheet, ja ainoana erona on, että kun surutyön tarkoitus on etääntyä, rakkaustyön tarkoitus on lähentyä. Eli näin rakkaustyö etenisi alun shokkivaiheesta vähitellen onnentunteiden ja yhteisyyden kokemisen kautta mukautumiseen ja lopulta uusia näköaloja avaavaan luovaan vaiheeseen.
Rakkaustyötä voidaan lähestyä myös toisenlaisesta näkökulmasta: palautteen etsimisenä, ikäänkuin jatkuvana toisen ja omien tunteiden testaamisena (Alberoni 1984). Rakastumiseen sisältyy voimakas halu olla jatkuvasti toisen lähellä, mutta toisaalta myös vahva pyrkimys erilleen ja pelko toisen valtaan jäämisestä. Yksi tärkeä testi liittyykin juuri tähän; toisen käyttäytymisestä etsitään motiiveja omalle irtautumiselle, koska vaihtoehtoina on joko selvitä ilman tätä rakkautta tai muuttaa se pysyväksi, molemminpuoliseksi varmuudeksi. Toiselta ikäänkuin kärkytään todisteita hänen tunteistaan, yritetään selvittää, tarvitseeko toinenkin yhtä paljon minua, kuin minä häntä. Alberoni puhuu myös toisenlaisista kokeista, joilla ei vain pyritä selvittämään totuutta, vaan joilla vaaditaan toiselta suoria todisteita: vaaditaan häntä esimerkiksi muuttumaan, tekemään jotain sellaista, mitä hän ei muuten tekisi. Kumpikin vaatii toista hyväksymään oman mallinsa rakkaudesta. Molemmat haluavat rakkautta, vaikka laittavatkin julmia kokeita ehdoiksi sille, että sanovat kyllä. Helpoimmin rakkauden tila saavutetaan, jos kummallakin osapuolella on vain vähän siteitä entiseen elämään purettavana (esim. nuorilla), mutta paradoksi on siinä, että silloin rakastuminen ei ole yhtä intensiivinen, koska se ei ole niin vallankumouksellinen.
Rakkaus lähtee usein liikkeelle rakastumisesta, intohimosta. Miten kauan rakastuminen kestää? Yleinen arvio on, että noin vuoden, korkeintaan kaksi. Rakastumisen huuman jälkeen on kyettävä palaamaan takaisin todellisuuteen. On pystyttävä tuntemaan hellyyttä, sympatiaa, lämpöä ja rakkautta ihmistä kohtaan silloin kun suuren juhlan jälkeen hänen arkiminänsä astuu esiin (Lenné-Axelson 1980). Kaikki suhteet eivät kestä arkipäivän paineissa, mutta ne jotka kestävät, lähentyvät tämän ansiosta entisestään. Yhteiset, ulkopuoliset vastukset ovat tehokkaita lähentäjiä. Vähitellen aletaan huomata toisen erilaisuus, havaitaan, että hänessä on huonojakin puolia, joita ei aikaisemmin ole kyetty rakastumisen ruusunpunaisten silmälasien takaa näkemään. Tämä erilaisuuden tiedostaminen ei kuitenkaan saisi johtaa pyrkimyksiin muuttaa toista. Alberoni näkee nämä muutosyritykset suhteen testauksena, mitä ne varmasti ovatkin, sillä juuri näihin muuttamispyrkimyksiin monet suhteet kaatuvat. Tätä testausta ei kuitenkaan saisi viedä liian pitkälle, ei siihen asti, että todella vaatisi toista muuttumaan, koska se merkitsee toisen yksilöllisyyden perusteiden horjuttamista - ei rakkautta.
Jokainen ihminen on oma ainutlaatuinen persoonallisuutensa, ja siten myös jokainen kahden ihmisen välinen suhde on erilainen. Miten sitten voi edes yrittää kuvata rakkautta tai rakkaussuhdetta, kun mitään yhtä tiettyä oikeaa mallia ei edes ole olemassa?
Rakkauden kolmioteoria (Sternberg 1986) pystyy hyvin kuvaamaan rakkaussuhteiden monimuotoisuutta. Siinä lähdetään olettamuksesta, että rakkaus koostuu kolmesta komponentista, osatekijästä, jotka ovat läheisyys, intohimo ja päätös/sitoutuminen.
Viimeisimmän komponentin luonne riippuu suhteen kestosta; lyhytaikaisessa suhteessa sillä tarkoitetaan päätöstä siitä, että rakastaa toista, pitkäaikaisessa suhteessa sitoutumista tuon rakkauden säilyttämiseen. Näistä kolmesta osatekijästä voidaan muodostaa kolmio, jonka kulmina komponentit ovat. Tällä kolmiolla sitten taas voidaan kuvata rakkaussuhteen olemusta. Kolmion koko kuvaa rakkauden määrää: mitä suurempi on sen pinta-ala, sitä suurempi on tunteen määrä. Kolmion muodolla kuvataan, mikä osatekijä rakkaussuhteessa on hallitsevin: tasasivuinen kolmio edustaa tasapainoista rakkautta, kun taas esimerkiksi jonkun kulmansa suuntaan venynyt kolmio kertoo rakkaudesta, joka on painottunut johonkin tiettyyn suuntaan.
Kolmioteorian pohjalta voidaan määrittää kahdeksan erilaista rakkauden muotoa sen mukaan, mitä komponentteja niissä on edustettuna ja mitkä puuttuvat. Toisaalta silloin yksi vaihtoehdoista on, että mitään osatekijää ei ole läsnä, eikä silloin voida oikeastaan puhua rakkaudesta - kysymys on paremminkin tuttavuudesta tai esimerkiksi tavallisesta työsuhteesta. Myöskin on vaikea ajatella pelkän sitoutumisen olevan rakkautta. Siinä voi olla kyse pelkästä velvollisuudentunnosta toista kohtaan tai vaikkapa pitkästä ihmissuhteesta, josta ajan myötä ovat muut komponentit kadonneet. Toisessa ääripäässä on puolestaan tilanne, jossa suhteeseen kuuluvat kaikki kolme komponenttia; tätä voidaan kutsua täydelliseksi rakkaudeksi. Näiden välille jää vielä viisi muuta rakkauden muotoa: pitäminen (läheisyys), ihastuminen (intohimo), kiintymys (läheisyys, sitoutuminen), palvonta (intohimo, sitoutuminen) ja huuma (läheisyys, intohimo).
Kolmioteorian ulottuvuudet eivät kuitenkaan lopu tähän, sillä rakkaussuhteessa ei ole koskaan kysymys vain yhdestä kolmiosta. Ensinnäkin kolmioita on sekä todellisia, että kuvitteellisia: omaa rakkautta toiseen voidaan kuvata yhdellä kolmiolla, mutta toisaalta on olemassa myös toinen kolmio, joka kuvaa sitä, millainen olisi 'ihannetoinen' suhteessa. Näiden kahden kolmion erimuotoisuus tai -kokoisuus voi ilmetä esimerkiksi siten, että yksilön kokema läheisyyden määrä on vähäisempi kuin hän toivoisi. Toisaalta rakkaussuhteessa on aina kaksi ihmistä mukana, ja kumpikin muodostaa suhteesta oman kuvansa. Nämä kolmiot voivat ideaalitapauksessa olla yhteneviä, mutta käytännössä näin ei useinkaan ole. Kolmanneksi vielä kumpikin havainnoi toisen kolmiota omalla tavallaan, eikä ole olemassa mitään takuita siitä, että toisen havaitsema kolmio olisi samanlainen kuin itsensä havaitsema. Esimerkiksi tämä voi ilmetä siten, että vaikka toinen itse kokee läheisyyden määrän vähäiseksi, toisesta osapuolesta tuntuu, että toinen kokee sen juuri sopivaksi.
Parisuhteen muotoja voidaan kuvata myös toisenlaisen kolmion avulla. Sen yhdessä kulmassa on oma minä, toisessa puoliso ja kolmannessa sijaitsevat muut tärkeät asiat. Tämä malli on alunperin Stephen R. Marksin laatima, ja sitä käyttää erittelynsä pohjana myös Tolkki-Nikkonen. Hän päätyy jakamaan parisuhteet kolmeen ideaalityyppiin, joita nimitetään suljetuksi, avoimeksi ja irralliseksi.
Suljettu liitto on läheinen parisuhde ja perhesuuntautunut. Tällaisessa liitossa puolisot suhtautuivat jo alunperin hyvin perinteisesti avioliittoon, eivätkä hyväksyneet avoliittoa tai avioliiton ulkopuolisia suhteita. Vapaa-ajan he halusivat viettää perheen parissa ja pyrkivät välttämään erimielisyyksiä. Tolkki-Nikkonen luonnehtii suljettua liittoa vakaan positiiviseksi.
Irrallinen liitto on erillinen olosuhde ja poissuuntautunut. Irrallisen suhteen tyypillinen ominaisuus on vaihtelevuus. Tällaisten liitojen miesten havaittiin olevan aika radikaaleja asenteissaan; heidän mielestään naisten ei tule jäädä kotiin hoitamaan lapsia ja heidän mielestään oli hyvä asia, jos naisella oli sukupuolikokemuksia ennen avioliittoa. Nämä miehet myös tekivät eniten kotitöitä.
Avoin liitto on itsenäinen parisuhde ja poissuuntautunut. Avoimet liitot sijoittuvat kahden muun välille eikä niille ole olemassa yhtä tiettyä mallia. Yhteenkuuluvuus, toveruus ja puolisoiden välinen suhde ovat alusta asti vastanneet odotuksia aika hyvin. Tolkki-Nikkonen arvioi tämän parisuhdemallin kaikkein "elävimmäksi", koska verrattuna olosuhdepareihin avoimet parit pystynevät paremmin ratkaisemaan ristiriidan yksilön autonomian ja perhesidonnaisuuden välillä kadottamatta silti yhteisyyttä.
Tässä Tolkki-Nikkosen mallissa on tärkeä muistaa se, että kaikki hänen tutkimansa parit olivat pysyneet yhdessä 15 vuoden ajan. Eli siten näiden kaikkien mallien täytyy ainakin jossain mielessä olla kestävän parisuhteen malleja. Parisuhteen kestävyys ei kuitenkaan välttämättä merkitse lainkaan samaa kuin rakkauden kestävyys, vaan paria voivat pitää koossa monenlaiset muutkin asiat.
Rakkaussuhde ei ole pysyvä olotila, vaan siinä tapahtuu jatkuvaa muutosta, koska eiväthän ihmiset pysy täsmälleen samanlaisina elämänkaarensa eri vaiheissa. Mutta mitkä ovat ne ehdot, joilla rakkaus säilyy vuodesta toiseen? Kummankin yksilön persoonallisuuden piirteillä on oletettavasti asiaan vaikutusta ainakin siten, että neuroottisuus ja impulsiivisuus, etenkin miehen, voivat häiritä suhdetta (Ojanen 1994). Neuroottisuus ilmenee hermostuneisuutena ja tasapainottomuutena, impulsiivisuus taas voi olla yhteydessä alkoholinkäyttöön, ulkopuolisiin suhteisiin tai holtittomuuteen raha-asioiden hoidossa.
Ihmisellä on taipumus toivoa aina mahdollisimman pitkäaikaista suhdetta. Suhteen rekisteröinti ja julkistaminen, avioliitto, pyrkii nimenomaan lisäämään pysyvyyttä. Ratkaiseva merkitys on avioliiton solmimisessa kuitenkin myös sillä, millä mielellä suhteeseen lähdetään; vainko kokeilemaan vai onko tarkoitus sitoutua lopullisesti. Usein suhdetta pitää alkuvaiheessa koossa ainoastaan emotionaalinen side, mutta ajan myötä yhdistävät tekijät lisääntyvät - jopa niinkin paljon, että suhde saattaa pysyä koossa, vaikka emotionaalinen side myöhemmin katoaisikin. Tärkeimpiä asioita, jotka pitävät suhdetta tai avioliittoa koossa ovat läheisyys, luottamus ja rakkaus (Tolkki-Nikkonen 1990). Tolkki-Nikkonen on tehnyt pitkäaikaista seurantatutkimusta aviopareista Suomessa ja tutkinut muunmuassa juuri syitä siihen, miksi toiset liitot pysyvät koossa pitkään. Hänen tutkimustensa mukaan rakkaus ja seksuaalisuus muuttuvat vuosien aikana enemmän pitämiseksi, läheisyydeksi ja luottamukseksi. Eli tarkoittaako se sitä, että rakkaus häviää? Ei välttämättä, sillä vaikka arkiajattelussa luodaankin selvä ero rakkauden ja pitämisen välille, on kyseessä kuitenkin pelkkä aste-ero: vetovoima ja tunne ovat samanlaiset, vaikka ne ilmenisivätkin eri tavalla (Menninger 1953).
Parisuhteessa Alberoni näkee kolme vaihetta. Ensin rakastuminen, sitten instituutiovaihe eli vaihe, jossa puolisot elävät yhdessä tietoisina ja luottavaisina toistensa rakkauteen ja arkipäivä, joka merkitsee sitä, että yhdessä eletään vain molemminpuolisen mukavuudenhalun vuoksi, vaikka rakkaus onkin jo hävinnyt. Alberoni kuitenkin korostaa, että on myös mahdollista, että rakastuminen voi muuttua sellaiseksi rakkaudeksi, jossa kuitenkin säilyy rakastumisen tuoreus. Avain tähän on uuden kokeminen yhdessä, sillä mikään ei niin hyvin tuhoa rakastumista kuin saman vanhan asian toistaminen yhä uudelleen. Toisaalta, se mikä toiselle on uutta ja kiehtovaa, voi toiselle olla vain paluuta vanhaan ja jo koettuun (Alberoni 1984).
Kolmioteorian (Sternberg 1986) avulla rakkaussuhteessa tapahtuvia muutoksia voidaan kuvata sanomalla, että ajan myötä kolmioiden muodot muuttuvat eli eri komponenttien määrä suhteessa ei ole vakio. Tästä voidaan esimerkkinä pitää tilannetta, jossa alunperin kaikkia kolmea komponenttia sisältänyt "täydellinen rakkaus" vuosien saatossa kuihtuu tyhjäksi rakkaudeksi, jossa jäljellä on vain sitoumus.
Sternberg on laatinut oman kuvaajansa jokaiselle kolmesta komponentista, joista ilmenee miten niiden määrä muuttuu suhteen keston funktiona. Läheisyys on komponentti, joka koostuu paljolti emotionaalisesta aineksesta. Suhteen alkuvaiheessa koetaan paljon epävarmuutta, koska ei vielä tunneta toisen ajattelu- ja toimintatapoja. Ajan kuluessa häiriöt ja sekaannukset suhteessa vähenevät, kun toinen opitaan tuntemaan paremmin ja samalla läheisyyden määrä kasvaa. Tämä johtaa samalla myös tuntemukseen, että suhteen tunnepuoli olisi vähentynyt. Tällä tuntemuksella on sekä hyvät että huonot puolensa; toisaalta se merkitsee juuri suhteen läheisyys-komponentin kasvua, mutta toisaalta taas se vaikeuttaa läheisen suhteen erottamista tilanteesta, jossa mitään suhdetta ei olekaan. On kuitenkin keinoja saada selville, mikä on läheisyyden määrä suhteessa. Usein riittää pienikin vastoinkäyminen tai muutos tuomaan esille, miten läheinen suhde on. Joskus taas tarvitaan radikaalimpia muutoksia, kuten puolison kuolema tai avioero. Juuri tähän eroon todellisen ja koetun läheisyyden välillä perustuu esimerkiksi se, kuinka yksilö saattaa todella yllättyä siitä, miten voimakasta surua avioero aiheuttaa.
Intohimo-komponentin kuvaaja on puolestaan hyvin toisenlainen. Intohimo voi herätä käytännöllisesti katsoen melkein heti, kun kohtaa toisen, johon tuntee attraktiota. Intohimon määrä nousee nopeasti, mutta myös laskee nopeasti. Sitä ohjaavat kaksi vastakkaista voimaa: positiivinen, joka on nopea syntymään ja nopea katoamaan, sekä negatiivinen, joka puolestaan sekä syntyy että häviää hitaasti. Intohimon nopean syttymisen selittää positiivinen voima, joka alkaa toimia jo heti suhteen alussa. Myöhemmin alkaa kuitenkin myös negatiivinen voima vaikuttaa ja samalla hetkellä kääntyy intohimon määrä laskuun. Lopulta päästään tilanteeseen, jossa molemmat voimat ovat vakioita ja intohimon määrä tasainen, vaikkakaan ei enää kovin korkea.
Sitoutumis-komponentin käyrän muoto riippuu paljolti siitä, miten hyvin suhde onnistuu. Aluksi sitoutumisen määrä nousee hitaasti, mutta sitten jossain tietyssä vaiheessa kääntyy voimakkaampaan nousuun. Jos suhteesta tulee kestävä, sitoutumisen määrä saavuttaa lopulta jonkin tietyn tason muodostaen S-kirjaimen muotoisen käyrän. Jos taas suhde alkaa hiipua, alkaa myös sitoutumisen määrä hitaasti vähentyä. Suhteen epäonnistuessa kokonaan putoaa myös sitoutuminen takaisin nolla-tasolle.
Näiden komponenttien määrän vaihteluita kuvattaessa on hyvä pitää mielessä jokaisen suhteen ainutlaatuisuus; ei voida suoraan ajatella, että näin etenisivät kaikki rakkaussuhteet. Kuitenkin jokaisen komponentin käyrällä on oma toisista poikkeava muotonsa, ja juuri näiden erilaisten muotojen avulla voidaan selittää rakkaussuhteen muuttumista ajan myötä. Jos käytetään kolmion käsitettä, voidaan ajatella kolmion suhteiden muuttuvan, kun sen eri kulmiin liittyvien komponenttien määrät vaihtelevat.
Rakkauden kolmen osatekijän kautta voidaan myös pohtia kysymystä siitä, mikä saa rakkaussuhteen kestämään. Kuten jo aikaisemmin mainittiin läheisyys-komponentin yhteydessä, suhteelle on hyväksi, että siinä esiintyy pieniä muutoksia, jotka tuovat esille läheisyyden, joka muutoin jäisi huomaamatta. Sternbergin ehdotuksia tähän ovat lomanvietot, uudet yhteiset kiinnostuksen kohteet ja uusien käyttäytymismallien kokeileminen. Tämä tuo väkisinkin mieleen Alberonin ajatukset siitä, että uusien kokemusten hankkiminen yhdessä olisi paras keino saada suhde säilymään tuoreena. Intohimon säilyttämisen rakkaussuhteessa Sternberg toteaa olevan vaikeinta, koska se on vähiten kaikista kolmesta tietoisen kontrollin alainen - kun taas sitoutuminen on kaikkein eniten tietoisuuden kontrolloitavissa, ja siten myös helpointa saada säilymään. Paras keino säilyttää sitoutuminen lienee pyrkiä pitämään suhde tärkeänä asiana kummankin osapuolen elämässä ja maksimoimaan sen tuottama tyydytys. Näin tehtäessä vahvistuvat samalla myös kaksi muuta komponenttia, koska kaikki ovat tiiviissä vuorovaikutuksessa keskenään. Tästä johtuen Sternberg huomauttaakin, että ns. täydellinen rakkaus, jossa alunperin kaikkia kolmea osatekijää on paljon, todennäköisesti myös kestää pisimpään.
Rakkaus muuttuu ja rakkaus loppuu. Joskus aikaisemmin vain pystyi vain kuolema erottamaan aviopuolisot toisistaan, mutta nykyään tilanne on toinen: avioerojen määrä lisääntyy. Avioerojen määrän kasvulle voidaan löytää monia syitä yhteiskunnallisista muutoksista alkaen. Mutta mitkä ovat ne syyt, jotka pienemmästä, parin perspektiivistä, katsoen johtavat avioeroon?
Juntumaat ovat analysoineet kyselytutkimuksessa esitettyjä syitä psykoterapeuttisten keskustelujen avulla ja tulleet siihen tulokseen, että syitä rakkaussuhteen kriiseihin on pohjimmiltaan kahdenlaisia: toiset johtuvat läheisyyden pelosta ja toiset rooliristiriidoista. Läheisyyden pelkoa ilmentävät heidän mukaansa seuraavanlaiset asiat: seksuaaliset vaikeudet, uskottomuus tai aiheeton mustasukkaisuus, alkoholin liikakäyttö ja toistuvat riidat sekä lapsen käyttö suhteen välissä. Toistuva riiteleminen on juuri keino säädellä läheisyyttä, sen avulla pidetään toinen etäällä, mutta ei kuitenkaan jätetä kokonaan yksin. Rooliristiriitoja taas ovat tyypillisimmillään riidat työn- ja vastuunjaosta perheessä.
Ristiriitoja ja aggressiota ilmenee kuitenkin kaikissa yhteiselämän muodoissa. Niinpä jotkin pienet riidat saattavat vain piristää ja tervehdyttää ilmapiiriä, kun kumpikin saa kertoa omista toiveistaan ja pettymyksistään. Pelkällä toisen syyttelyllä tähän ei kuitenkaan päästä.
Lenné-Axelson on myös etsinyt syitä rakkauden kuihtumiseen. Monet tapaavat kumppaninsa jo hyvin nuorina, murrosiässä, jolloin rakastuminen tapahtuu vielä pintapuolisten ominaisuuksien perusteella. Toisaalta nuoren luonteenkehitys on silloin vielä kesken. Ihminen muuttuu lisäksi vielä aikuisenakin, mitä on usein vaikea kestää; odotamme aikuisten olevan vakaita ja pysyvän samanlaisina. Pienten muutosten sijaan joidenkin elämässä tapahtuu suuria ja dramaattisia muutoksia, esimerkiksi sellaisia voivat olla laihduttaminen, muutokset koulutustasossa ja työasemassa, psykoterapia, uskonnolliset kokemukset, vakavat sairaudet ja kulttuurishokit.
Erilaisten muutoksien aiheuttaman pelon ja epävarmuuden lisäksi Lenné-Axelson näkee ongelmien taustasyinä huonon itsetunnon. Suhteessa, jossa toinen on epävarma ja riippuvainen, hänestä tulee helposti taakka toiselle, joka puolestaan joutuu kantamaan kaiken vastuun. Huonolla itseluottamuksella varustetun ihmisen täytyy jatkuvasti saada myös kuulla, että häntä rakastetaan ja hän myös koettelee suhdetta alinomaa vaatimalla toista todistamaan rakkautensa.
Lenné-Axelson syyttää myös mediaa yksipuolisen kuvan välittämisestä ihmisille. Rakkaudesta syntyy helposti romanttisia harhakuvitelmia, jotka sitten aiheuttavat pettymyksiä, kun huomataan, että oma elämä ei ole samanlaista kuin mitä esimerkiksi televisiossa näytetään. Hän viittaa myös Frommiin, jonka mukaan rakkauden ongelmat piilevät siinä, että rakkauden kuvitellaan hoituvan itsestään. Rakkaus vaatii hoivaa ja rakastaminen taitoa.
Juntumaat ovat tutkimuksissaan havainneet, että avioliiton ensimmäinen kriisivaihe ajoittuu ensimmäisen lapsen syntymän kohdalle (n. 2 vuotta liiton solmimisesta), vaikka parit eivät näitä kahta asiaa itse liitäkään yhteen. Lapsen tulo perheeseen aiheuttaa ongelmia sekä läheisyyden alueella, että rooliristiriitoja. Vauva vaatii hoitoa 24 tuntia vuorokaudessa, ja ellei tätä vastuuta kyetä tasapuolisesti jakamaan, on toinen vaarassa palaa loppuun. Vauvan vaatima huomio aiheuttaa myös sen, että omasta kahdenkeskisestä parisuhteesta joudutaan luopumaan pitkäksi aikaa. Lisäksi koetukselle joutuvat omat kuvitelmat siitä, millainen on hyvä isä tai hyvä äiti, koska omaa ideaaliaan ei pysty yleensä toteuttamaan. Uusi asia on vielä opettelu kolmenkeskeiseen suhteeseen aikaisemman kahdenkeskisen sijasta. Äiti joutuu pakostakin hyvin läheiseen suhteeseen vauvan kanssa, mikä kasvattaa hänen erillisyydentarvettaan, kun läheisyyskapasiteetti on jo täynnä. Tämä aiheuttaa helposti ongelmia suhteessa mieheen, joka voi tosin auttaa välttämään tällaista tilannetta osallistumalla hyvin aktiivisesti vauvan hoitoon.
Lenné-Axelson puolestaan ajoittaa avioliiton kriisit myöhemmäksi. Ensimmäinen on hänen mukaansa tavallisesti noin 7 vuoden kuluttua ja toinen noin 12-15 vuoden kuluttua avioliiton solmimisesta. 15-vuotiskriisiä vauhdittavat usein sekä se, että perheen lapset tulevat murrosikään ja alkavat arvostella vanhempiaan ja elää omaa elämäänsä. Toisaalta pari on itse saavuttamassa keski-iän, jolle on tyypillistä sen pohtiminen, mitä on halunnut elämältä ja mitä siitä on saavuttanut.
Rakkauden loppuminen tekee aina kipeää. On sanottu, että rakkauden menettäminen on suurin psyykkinen kipu, joka ihmistä voi kohdata. Aviopuolison kuolema on luonnollisestikin tuskaista, mutta jotkut ovat sitä mieltä, että avioero voi olla vieläkin kivuliaampaa. Lyhytaikaisen romanssin päättyminen on varmasti aivan yhtä kipeää kuin pitkäaikaisen avioliitonkin, mutta sen aiheuttama tuska menee nopeammin ohitse.