Rakastuminen

2.1. Mitä rakastuminen on?

"Ja hän karkotti ihmisen ja asetti Eedenin paratiisin itäpuolelle kerubit ynnä välkkyvän, leimuavan miekan vartioitsemaan elämän puun tietä." Näin sanoo luomiskertomus. Rakastumisessa ihminen tempaa leimuavan miekan enkelin kädestä ja astuu Eedenin puutarhaan. Pian ihminen kuitenkin huomaa, ettei voi jäädä sinne, eikä liioin tehdä siitä kotiaan ja maataan. (Alberoni 1984)

Rakkaalla lapsella on monta nimeä: romanssi, intohimo, rakkaussuhde, uusi ihastus, hullaannus. Rakastumisella tarkoitetaan yleensä rakastumisen tunnetta, joka tuottaa hyvin voimakkaita positiivisiä emootioita, kuten mielihyvää ja onnea, mutta joka on ohimenevää. Nämä kiihkeät tunteet saattavat kestää viikosta vuosiin. (Lenne-Axelson ym. 1980) Paitsi että tämä emotionaalinen mullistus, jota kutsumme rakastumiseksi saattaa tuottaa suurta mielihyvän tunnetta, se voi myös loukata syvimmin ja tuottaa tuskaa ja usein myös muuttaa rakastuneen ihmisen luonnetta. Juuri näistä rakastumisen eri aspekteista johtuen se on aivan erityislaatuinen muihin emootioihimme verrattuna. (Wilson ja Nias 1979)

Francesco Alberoni määrittelee rakastumisen kahden ihmisen muodostaman joukkoliikkeen syntyvaiheeksi. Tätä hän perustelee sillä, että rakastuminen täyttää kaikki joukkoliikkeelle asetetut kriteerit. Ainoa ero on siinä, että rakastuminen, vaikka onkin joukkoliike, käsittää vain kaksi ihmistä. (Alberoni 1984)

Edelleen Alberonin mukaan rakastuminen rakentuu todellisuuden jatkuvasti ylittävistä ikuisuushetkistä. Rakastuminen on myös uskomista, luottamista ja toiselle luottavaisesti antautumista. Kokemuksena rakastuminen on aito, selkeä ja tosi. Rakastuneet saattavat viettää jopa tuntikausia kertomalla yksityiskohtaisesti elämästään, nykyisyydestään ja menneisyydestään, johon he haluavat myös toisen osallistuvan. Toinen kuuntelee lumoutuneena toisen menneisyyttä ja saattaa jopa kadehtia niitä ihmisiä, jotka ovat saaneet olla rakastetun menneisyydessä mukana, hänen itsensä ollessa ulkopuolella. Rakastunut kokee menettäneensä arvokasta onnen aikaa etsiessään vasta omaansa. (ibid)

Rakastuminen pyrkii yhteensulautumiseen, kahden erilaisen ihmisen yhteensulautuneeseen fuusioon. Toisaalta rakastumisen edellytys on vastakohtaisuus, rakastuminen on tahtoa ja voimaa voittaa tämä vastakohtaisuus, joka kuitenkin on olemassa. Rakastettu kiinnostaa siksi että hän on erilainen kuin kukaan muu. Tämä ominaislaatu, tämä ainutlaatuisuus, vain korostuu rakastumisen aikana. Myös me itse haluamme tulla rakastetuksi siksi että olemme ainutlaatuisia, epätavanomaisia, korvaamattomia; ehdottomasti oman itsemme tähden. Rakastumiseen meitä ohjaa halu tuntea itsemme päämääriksi sellaisen henkilön kautta jolla myös on aivan erityinen arvonsa ja joka myöskään ei ole vaihdettavissa kehenkään muuhun. Haluamme olla ainutlaatuisia, epätavanomaisia, välttämättömiä sille joka on ainutlaatuinen, epätavanomainen ja välttämätön. (ibid)

Rakastuminen on siis monogaamista. Se vaatii yksinoikeutta: se joka on epätavanomainen tahtoo tulla valituksi ja hyväksytyksi ja haluaa antautua kokonaan sille ainoalle joka voi suoda nautinnon, ilon ja elämän. Jokainen yksityiskohta, kaikki pikku piirteet hänen äänessään, eleissään ja olemuksessaan symbolisoivat tätä ainutlaatuisuutta. Rakkauden ihme onkin, että saa osakseen vastarakkautta tuolta olennolta, joka on niin ihmeellinen. Arvostus jonka tunnemme saavamme rakastetulta saa meidät arvostamaan itseämme ja omaa minäämme. Tämä on yksilöllistymistä. Rakastuminen siis johtaa samanaikaisesti sekä yksilöllistymiseen että yhteensulautumiseen. (ibid)

Rakastuminen voidaan ajatella myös tauottomaksi signaalien vaihdoksi. Rakkaus luo oman pyhän maantieteensä. Tietty paikka muuttuu rakastuneelle pyhäksi, tietty puu, jonka alla ensi suudelmat annettiin, pyhäksi symboliksi. Pyhiä niistä tulee siksi, että ne ovat olleet rakkauden ikuisuushetken tai ennusmerkin tyyssijana. Samoin kuin pyhitetään tila, pyhitetään myös aika. Tietyt päivät vuodessa ovat tärkeitä ja arvokkaita merkkipaaluja, ainakin rakkauden alku aikoina. Joskus rakastuneet, jotka ovat olleet erossa jo vuosia ehkä vuosikymmeniäkin, eivät voi olla tuntematta yhä uudelleen ja uudelleen mielenliikutusta vuoden tiettyinä päivinä eivätkä voi palata tietyille paikoille tuntematta nostalgiaa. Alberoni katsookin, että vain uusi rakastuminen voi pyyhkiä ne pois luomalla uuden tilan ja ajan. (ibid)

2.2. Kuka rakastuu ja milloin?

Jos emme ota huomioon lapsen rakkautta vanhempiaan kohtaan, voimme sanoa, että rakastumisien sarja alkaa murrosiässä. Parsons ja Goode tähdentävät, että ennen kaikkea juuri romanttinen rakkaus liittyy seksuaaliseen viehätysvoimaan ja merkitsee oikeastaan ylimenovaihetta lapsi-vanhemmat -rakkaudesta kypsyneempään rakkauden muotoon. Lapsen, joka on tullut murrosikään olisi paljon vaikeampi katkoa siteitään vanhempiinsa, jos ei intohimorakkautta olisi olemassa. Romanttisen rakkauden voidaankin katsoa täten toimivan jonkinlaisena syöttinä tässä irrottautumisprosessissa. (ref. Lenne-Axelson ym. 1980)

Rakastumisen ensimmäinen ikä vaihtelee (ks. esim. Lenneer-Axelson ym. 1980). Usein rakastuminen tapahtuu elämän kriisivaiheissa (Juntumaa 1989). Nuoruuskin on kriisi ja nuorena on helppo rakastua. Monien mielestä rakastuminen alkaa kunnolla kymmenvuotiaana. Tytöt mainitsevat tavallisesti alemman iän kuin pojat, joiden vastauksissa esiintyy useimmiten 12-13 vuotiaiden ikä. (Lenneer-Axelson ym. 1980) Kephart on todennut, että aina 20. ikävuoteen asti tytöt rakastuvat varhemmin ja useammin. Sen jälkeen ilmiö on päinvastainen: pojat kokevat useampia rakastumisia.(ref. Lenneer-Axelson ym. 1980)

Mielenkiintoinen tutkimustulos on myöskin se, että suhteellisen kehittyneet ja itsenäiset murrosikäiset rakastuvat harvemmin ja vähemmän kiihkeästi kuin ne nuoret, jotka kärsivät erilaisista psyykkisistä ongelmista (ks. esim. Wilson & Nias 1979) Tästä herääkin kysymys, käyttävätkö psyykkisesti ongelmaiset nuoret rakastumista pakotienä ikävästä koti- tai elämäntilanteesta ja omasta itsestä? Tätä olettamusta tukee myös tutkimustulos, jonka mukaan ne teini-ikäiset, jotka löytävät tyydyttävän identiteetin oman perheensä piiristä ja opinnoistaan, eivät pidä niin kiirettä vanhemmistaan irtautumisella ja nuoruuden rakkaussuhteiden kehittämisellä (ibid).

Alberonin mukaan kukaan ei rakastu, jos hän on jotenkuten tyytyväinen siihen mitä hänellä on ja mikä hän on. Rakastuminen kumpuaa depressiivisestä ylikuormituksesta, toisin sanoen siitä että on mahdotonta löytää arkipäivästä mitään arvokasta. Rakastumiseen valmiuden merkki ei ole tietoinen rakastumisen halu, intensiivinen pyrkimys olemassaolon rikastuttamiseen, vaan syvä tunne siitä että ei ole eikä omista mitään millä olisi arvoa ja häpeä siitä että näin on. Tämä on ensimmäinen merkki rakastumiseen valmistautumisesta: mitättömyyden tunne ja siitä johtuva häpeä. Varmuus siitä ettei ole mitään menetettävää.(Alberoni 1984)

Joskus kaikki alkaa sillä että olemme syvästi ja perusteellisesti pettyneitä itseemme ja siihen mitä olemme rakastaneet. Se voi johtua vakavasta sairaudesta, siitä että on tuntenut pitkään olevansa laiminlyöty tai monen pettymyksen summasta, joita emme ole näkevinämme. Reagoimme silloin olemalla pahantuulisia, sulkeutumalla itseemme. Tällöin katsomme ympärillemme ja huomaamme, että toiset ovat onnellisia. Alttius tai taipumus rakastumiseen ei siis näyttäydy haluna rakastua, vaan siten että havaitsemme ympäröivän maailman kiihkeän elinvoiman ja onnen ja samalla tunnemme, että meidät itse on suljettu sen ulkopuolelle, ja kadehdimme tuota onnea.(ibid)

2.3. Rakastumisprosessi

Rakastunut henkilö tuntee riippuvuuttaan rakastetustaan. Tämä saattaa tuottaa myös pelkoa, koska rakastettu voisi tällöin halutessaan käyttää myös sitä valtaa, mikä hänellä on häneen rakastuneeseen henkilöön. Toisaalta myös läheisyys voi pelottaa, sillä juuri se saa rakastuneen tuntemaan konkreettisesti tämän riippuvuussuhteen olemassaolon. Rakkauden regressio voi tuoda mukanaan jopa hajoamisen pelkoa, sillä regressio ilmenee tunne-elämän muutoksina. Liikaläheisyyden ja pelkojen torjumiseksi ilmaantuu ajoittain kielteisiä tunteita ja erilaisia suojautumiskeinoja. Merkittävä osa rakastumisen tunteista perustuu muistoihin ja kokemuksiin eikä rakkaudenkohteen ominaisuuksiin. Tunteet virittävät oman toivon onnesta ja toisessa nähdään lupaus tämän onnen saavuttamisesta.(Juntumaa & Juntumaa 1984)

Rakastumisen ja rakkauden tunnetta luovat psyykkiset prosessit voisi jopa tiivistää transferenssiin, regressioon, samastumiseen ja projektioon. Transferenssissä eli tunteensiirrossa aikaisempien ihmissuhteiden tunnekokemuksia halutaan toistaa uuden ihmisen, rakkauden ja kohteen kautta. Regressiossa eli taantumassa varhaiset tunnetilat toistuvat ja järkiajattelu horjuu. Tunnekohdetta ihannoidaan ja pidetään salaperäisenä, mystisenä, jopa paratiisin tarjoavana onnentuojana. Regressiotilassa oma passiivisuus voimistuu. Samastuminen taas kohdistuu johonkin rakkauskohteen piirteeseen, tapaan tai taipumukseen. Syntyy yhteisyyden tunnetta. Omien tunteiden, tarpeiden ja ihanteiden näkeminen toisessa eli projektio mahdollistaa ihannoinnin- sitä enemmän mitä enemmän omassa itsearvostuksessa on puutetta. Toinen on mahdollista nähdä oman minän jatkeena, vain itseä varten olemassa olevana. (ibid)

Kaikki edellä mainitut ilmiöt, jotka ovat tiedostamattomia psyykkisiä prosesseja, luovat yhdessä kiintymyksen, yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tunteet sitä helpommin ja kiihkeämmin, mitä suuremmaksi henkisen ja fyysisen läheisyyden tarve on tullut. Ehtona rakastumisen synnylle on toive tai kokemus jostakin paremmasta toisen avulla. Oma minuus tai elämäntilanne tuntuu puutteelliselta. Rakkauden avulla se näyttäisi täydentyvän. Paratiisin kokeminen mahdollistuu, jos osapuolilla on vastavuoroisesti kykyä regression symbioottisiin muotoihin. Tasapainoisessa persoonallisuudessa regression osuus ei kuitenkaan ole alati hallitseva. Rakkaussuhteessa tapahtuu monipuolistumista ja kehitystä, kuten persoonallisuudessa yleensäkin. Rakkaussuhde on yksi keskeinen persoonallisuuden kehityksen paikka ja mahdollisuus.(ibid)

Rakastumisprosessissa muutumme kuin lapsiksi jälleen. Rakastavaiset haluavat olla lähellä toista. Tämä on samaa kaipuuta, jota pieni lapsi tuntee vanhempaansa kohtaan. Tärkeää on myös kosketuskontakti. Tämä kaikki ilmenee siinä, että rakastavaiset kulkevat käsi kädessä, istuvat niin lähekkäin kuin mahdollista, haluavat tuntea toistensa jalat pöydän alla ja makaavat yhteenkietoutuneina. Rakastuneesta ihmisestä tuntuu, ettei hän koskaan saa kylliksi toisesta. Tässä vaiheessa myös seksuaaliset tunteet muuttuvat hyvin voimakkaiksi. (Lenneer-Axelson ym. 1980)

Rakastunut ihminen tiedostaa oman kehonsa hyvin voimakkaasti ja tuntee suurta nautintoa rakastettunsa kehon tutkimisesta. Suhteen kestäessä pidempään rakastavaisten olo alkaa tuntua turvalliselta, eikä heidän enää tarvitse olla koko aikaa lähekkäin, vaan he alkavat jälleen kaivata ympärilleen liikkumatilaa. Tarve saada jatkuvasti koskettaa toista saattaisi johtua siitä, että rakastavaiset eivät tahdo uskoa todeksi sitä, mitä heille on tapahtunut. Kosketuksen avulla he voivat vakuuttua, että toinen tosiaan on siinä konkreettisena todistuksena siitä, että kaikki kaunis on totta. Toisaalta kosketuskontakti auttaa myös uuteen rooliin sopeutumisessa ja uuden identiteetin omaksumisessa. (ibid)

Toinen rakastavaisille tyypillinen ilmiö on kauan kestävä katsekontakti. Vajotaan tuijottamaan toista syvälle silmiin. Tämän yhdeksi tulemisen vaiheen jälkeen rakastavaisilla herää tarve ja pyrkimys tulla mahdollisimman paljon rakastettunsa kaltaiseksi. Samastumisen ja sitoutumisen tarve on erittäin voimakas. Erityisesti tämä kaikki pätee murrosikäisten kohdalla. Rakastavaiset haluavat tällöin olla samanlaisia jopa pukeutumiseen asti. Ulkonäöltään he haluaisivat olla kuin kaksoset. (ibid) Birgitta ja Raimo Juntumaa jo kuvasivat rakkausprosessin regressiivisiä piirteitä (Juntumaa & Juntumaa 1984). Myös Lenneer- Axelson katsoo rakastumisprosessin jonkinlaiseksi positiiviseksi regressioksi. Rakastavaiset käyttävät pikkulasten kieltä ja lepertelyä puhuessaan toisilleen ja nimittävät toisiaan hellittelynimin. Samoin rakastavaisilla on samanlaisia turvallisuussymboleja kuin pikkulapsilla, jotka tuovat turvallisuudentunnetta silloin kun rakastavaiset joutuvat olemaan erossa toisistaan. Tällaisia turvallisuussymboleja ovat esimerkiksi toiselta saatu valokuva, sormus tai maskotti. (Lenneer-Axelson ym. 1980)